Yhdessä vai erikseen?
Muutama päivä sitten nuori ystävättäreni antoi minulle hyvän vinkin mistä kirjoittaa. Hän oli tavannut keväällä miehen ja nyt hän eli keskellä etäsuhdetta. Toisiaan he tapaavat vain viikonloppuisin. Hän kysyi olenko koskaan ollut etäsuhteessa. Hoksasin yhtäkkiä, että kaikki suhteeni ovat olleet enemmän tai vähemmän etäsuhteita.
Minullahan oli suhde edesmenneeseen mieheeni ja tyttäreni isään 20 vuotta. Tuosta ajasta olimme yli puolet naimisissa, muttemme koskaan asuneet yhdessä. Jopa naimisiin mennessämme asuimme eri paikkakunnilla.
Myöhemmin lähennyimme jopa niin paljon, että muutimme samaan kerrostaloon, vastakkaisiin asuntoihin! En nähnyt järjestelyämme koskaan ongelmallisena tai erityisen erikoisena. Päätös oli minun ja halusin sillä säilyttää palan itsenäisyyttäni. Tahtoni ei johtunut rakkauden puutteesta, vaan syy oli hyvinkin itsekäs. Halusin omaa tilaa, vaikka vietimme paljon aikaa yhdessä. Meillä järjestely toimi erinomaisesti.
Kun tapasin seuraavan mieheni, hän ilmoitti minulle heti alkumetreillä, ettei etäsuhde tule toimimaan. Olin juuri muuttanut unelmieni kotiin Lauttasaareen merenrannalle ja muutto sisämaan pikkukaupunkiin ei tuntunut varsinaisesti houkuttelevalta. Kipuilin asian kanssa vuoden päivät, ja pitkin hampain laitoin asuntoni myyntiin. Tervemenoa pikkukaupunkiin, Päivi! Halusin elää kuitenkin varman päälle ja hankin asunnon Helsingin keskustasta, kuten jokaisen kunnon stadilaisen naisen kuuluukin. Varmuudeksi.
Oliko hankintani ennustus, mutta kävi niin, että vietin puolet ajastani Helsingissä. Olimme jo aviopari, ja podin jatkuvaa huonoa omaatuntoa, etten ollut tarpeeksi mieheni luona. Halusin vain aikaa itselleni. Sitä oli välillä toisen vaikea ymmärtää.
Toisen kanssa asuminen on minulle kuin olisin kylässä. Jatkuvasti pitää ottaa huomioon toisen tarpeet ja tavat. Olen aina tarvinnut pienen pakoreitin tällaisesta arjesta. Jollain tasolla olen säästänyt itseäni juuri tässä asiassa, vaikka muuten olen elänyt täysillä.
Etäsuhde toimii, mutta aivan kuten mikä tahansa muukin suhde, vaatii se kaksi sitoutunutta. Toisen jatkuva syyllistäminen poissaolevana ei kanna pitkälle. Suhde muuttuu helposti ahdistavaksi ja yleensä sille kannattaa antaa viimeinen piikki.
Nykyisessä suhteessani uskon meillä olevan samanlainen oman tilan tarve. Suhteessa voi elää symbioosissa, vaikkei olisikaan 24/7 saman katon alla. Molempien työt ja harrastukset haukkaavat oman aikansa.
Koronakeväänä jouduin kuitenkin haastamaan omia uskomuksiani ihan oikeasti. Päädyimme viettämään aikaa saman katon alle enemmän kuin koskaan. Teimme molemmat normaalisti etätöitä ja arkiaskareita. Huomasin, etten ollut lainkaan ahdistunut. Mitä ihmettä minulle oli tapahtunut? Tavanomainen tunne pakoon pääsemisestä loisti poissaolollaan. Kun olimme pari päivää erossa, minuun iski uusi tunne - ikävä.
Kaipasin sitä tunnetta, kun herää aamulla toisen vierestä ja kuulet kysymyksen: ”Huomenta, nukuitko hyvin?” Ja ne yhteiset aamuhetket aamiaisineen. Uutiset ja leppoisa keskustelu. Yhteiset illalliset ja hetket television äärellä. Kaikki se läheisyys.
Monelle nuo ovat täysin tavallisia asioita, mutta minut ne saivat miettimään. Olisiko nyt minun aikani heittäytyä perinteisempään suhteeseen? Mitä ja ketä se palveleekaan, että pidän kiinni omasta tilastani ja ajastani?
Nyt kun meitä on kaksi omaa tilaa tarvitsevaa, niin yhdessä voisimme onnistuakin. Yllätyksekseni voisin oikeasti kuvitella asuvani nykyisen miesystäväni kanssa yhdessä ja heittäytyä täysillä mukaan.